Camp Noun jälkeen jatkoimme hyvin alkanutta metroilua ja matkasimme kohti Parc Güellea, joka on tunnettu puisto täynnä Gaudí-luomuksia. Matka metroasemalta puistoon alkoi viattomasti, ja seurasimme onnellisesti opasteita. Kunnes vähän matkan kävelyn jälkeen vastassamme oli nuoli vasemmalle. Käännös vasemmalle - ja edessä oli loputtomasti liukuportaita? Liukuportaiden jälkeen oli vuorossa portaatonta jyrkkää ylämäkeä, sitten lisää liukuportaita ja lopuksi tavallisia portaita. Kukaan ei ollut kertonut minulle, että puisto on jonkun Barcelonan korkeimman vuoren huipulla!
 |
| Tästä se lähtee. |
Puistoon päästyämme tietenkin jatkoimme vielä taivallusta ylöspäin, kohti korkeinta kohtaa. Siellä oli vielä jokin Golgata-henkinen monumentti, jonka huipulle piti tietenkin kiivetä, vaikka mitään turvakaiteita ei tietenkään ollut ja tippuminen horjahtamalla olisi ollut enemmän kuin todennäköistä. Siellä sitten seisoin vähän aikaa kauhusta jäykkänä (kaukana reunasta), kunnes sain kerättyä tarpeeksi rohkeutta ja hoiperreltua takaisin alas. Olin nääntynyt kaiken sen kävelyn jälkeen, puistossa oli tukalan kuuma ja joku soitti vielä didgeridoota. Tunnelma oli lievästi psykedeelinen.
 |
| Tuolla oltiin! |
 |
| Näkymä tasanteelle |
Huipulta hipsimme sitten hiljalleen kohti muuta puistoa. Siellä sitten lopulta olivat ne kaikki ihmiset, joita ei aamulla näkynyt missään. Tai lähinnä turistit - sittemmin kaikki paikat olivat täynnä turisteja. Madridissa niitä on paljon vähemmän, mikä on oikeastaan paljon kivempaa. Tykkään olla uniikki! Gaudín luomukset olivat makeita. En ole silti ihan varma, olivatko ne kaiken sen kiipeämisen arvoisia (no olivat ne). Varsinkin, kun ehkä se kuuluisin lisko oli niin ympäröity turisteilla, ettei sitä oikein pystynyt kunnolla ihailemaan. Yritin täsmävalokuvata sitä aina silloin, kun edellinen turisti oli juuri ottanut kätensä pois sen suusta eikä seuraava ollut vielä ehtinyt poseerausasentoon. Ne olivat vaikeita aikoja.
 |
| Talo |
 |
| Paras otos liskosta. Yritin parhaani. |
Näistä hassuista paikannimistä tulikin mieleeni, että Barcelonassahan tosiaan puhutaan katalaania eikä espanjaa. Aika paljon ne kyllä muistuttavat toisiaan, ja jopa minun espanjantaidoillani kykeni ottamaan selkoa katalaaniksi kirjoitetuista teksteistä. Ja toki yleensä kaikki oli kirjoitettu molemmilla kielillä, vähän niin kuin Suomessa kaikki pitää aina kirjoittaa ruotsiksi. Paikallisille oma kieli on ilmeisen tärkeä, enkä kyllä sinänsä ihmettele, jos niille espanja on vähän kuin ruotsi meille. Kuka sitä nyt ruotsia haluaisi puhua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti