Kun lähdin kotoa toukokuun lopulla, ei oikeastaan yhtään huvittanut lähteä. Mitä lähempänä lähtö oli, sitä enemmän ahdisti. En nyt sentään kuitenkaan siinä vaiheessa enää ruvennut perumaan mitään, sillä toivoin hartaasti, että ehkä matka on sittenkin kiva, vaikkei siltä juuri silloin tuntunutkaan. Onneksi aivan viimeisinä päivinä ennen lähtöä ei enää kerennyt hirveästi ahdistumaan, sillä oli niin kiire hoitaa kaikkia järjestelyjä. Ja ennen kuin huomasinkaan, olin siellä lentokentällä ja tarpeeksi hermostunut kaikesta lentämiseen liittyvästä, etten oikeastaan osannut ajatellakaan palaavani kotiin vasta kolmen kuukauden kuluttua.
Kun sitten olin saapunut Madridiin, ja minua kuljetettiin autolla kohti uutta kämppääni, tajusin, että täällä sitä nyt sitten ollaan. Gran Víalle ensimmäistä kertaa tullessani katselin hämmentyneenä ympärilleni ja mietin, että ehkä täällä voi sittenkin asua ja elää. Vuokrasopimukseen liittyi vaikka kuinka paljon sääntöjä siitä, kuinka mitään ei oikeastaan saa tehdä ainakaan öisin. Allekirjoittaessani papereita mietin, että ehkä täällä sitten ainakin on rauhallista. Kun toisena yönäni en saanut kunnolla nukuttua, sillä kämppikset pitivät jotain bileitä, tajusin olleeni ehkä liian suomalainen ja ottaneeni kaiken liian kirjaimellisesti. Muutenkin ajatukseni nukkuma-ajoista olivat erittäin epäsopivia Madridin elämäntyyliin. Madridissa ei nukuta.
Elämä täällä onkin aika rankkaa. Aamulla pitää herätä seitsemältä, että ehtii töihin noin klo 8.30. Kotiin pääsee lähtemään sitten noin klo 18.30, ja kotona olen yleensä seitsemän ja kahdeksan välillä. Ennen otin yleensä töihin evääksi vain jotain leipää ja söin sitten illalla kotona enemmän, mutta sittemmin vaihdoin taktiikkaa päinvastaiseksi, sillä kaikki muutkin syövät töissä aina jotain lämmintä ruokaa. Kuitenkin, nykyään yleensä kotiin tultuani menen suoraan nukkumaan ja herään sitten joskus yhdentoista aikaan. Kämpän sosiaalinen elämä on parhaimmillaan silloin, kun osa rupeaa syömään päivällistään ja muutkin ilmaantuvat jostain. Itse en ole vieläkään ymmärtänyt moista yösyömistä. Nukkumaan menen sitten ennemmin tai myöhemmin, yleensä myöhemmin. Onneksi elämä helpottuu nyt, kun töissä siirrytään heinä- ja elokuuksi kesäaikaan, jolloin 9 tunnin päivät muuttuvat vain 7-tuntisiksi.
Nyt, kun kuu vaihtuu, on paljon kämppiksiäkin vaihtumassa. Pari lähti jo ja osa häipyy nyt viikonloppuna. Minustakin tuntuu siltä, että eletään lopun aikoja, sillä tykkään kaikista kämppiksistäni paljon. Toivottavasti uudet kämppikset ovat edes melkein yhtä kivoja. On oikeastaan aika hämmentävää, kuinka paljon sitä kiintyykään ihmisiin vain kuukaudessa. Tietenkin, kun ei etukäteen tuntenut maasta yhtään ketään, niin oli vähän pakkokin.
Tällä hetkellä ei yhtään edes huvita ajatella kotiinpaluuta. Täällä on sairaalloisen kuuma joka päivä (ensi viikolla vähän viilenee ja päästään jo melkein 30 asteeseen!), mutta siihenkin tottuu. On hassua, kun aamulla tulee välillä vilu, kun on vasta 25 astetta. Ensimmäinen kuukausi Madridissa on ollut ihana, toivottavasti kaksi seuraavaa ovat yhtä kivoja. Sitten koittaakin jo surkea paluu kotiin ja opiskelemaan, mutta ehkä tänne vielä joskus pääsee takaisin.
Viimeisin viikko on ollut ehkä tämänastisista hämmentävin. Toivotaan, että se myös jää hämmentävimmäksi, vaikka kaikesta hämmentävyydestä johtuen olen ehkä taas oppinut katsomaan asioita uudesta näkökulmasta. Hihi, on aina hienoa kirjoittaa jostain tärkeästä erittäin kiertelevästi, niin ettei kukaan lukija oikeastaan tiedä, mistä puhun ja mitä väliä sillä on. Loppuun vielä yksi kiva biisi, kiitos lukemisesta!
(Videon näkyvyydestä Suomessa ei ole mitään havaintoa. Saa kommentoida, jos ei näy, niin etsin toisen version, joka ei myöskään välttämättä näy!)
... por la espina dorsal de la Gran Vía
derrapa una sirena de la policía!
