Viimeinen päivä ja ensimmäinen viikko

Tasan viikko sitten istuin lentokoneessa. Kolme kuukautta oli kulunut ja oli aika palata kotiin. Eikä sitä oikein tajunnut ennen viimeistä viikkoa, että loppu oli oikeasti lähellä.

Viimeinen päiväni Madridissa oli ihan kiva, ja samalla aika surullinen. Olin vielä keskiviikkona töissä. Aamulla ensimmäiseksi tosin piti käydä sulkemassa pankkitili (ja nostamassa sen sisältö käteisenä, eihän siellä onneksi ollut kuin reilu 1000 euroa). Vein tosin rahat heti turvaan kotiin, aivan uskomattoman turvalliseen vaatekaappiini piiloon. Hyvästelin samalla myös taiwanilaisen huonekaverini, joka oli lähdössä sinä aamuna pois, ja lähdin viimeistä kertaa töihin.

Ensimmäisen kerran sinä päivänä itkin, kun olin hyvästellyt työkaverini, jättänyt kulkukorttini vahtimestarille ja lähtenyt kävelemään yksin kohti metroasemaa. Otin tietenkin paljon valokuvia matkalta kohti metroasemaa, etten vain unohtaisi mitään siltä päivittäiseltä kävelymatkaltani. Maisemissa nyt ei ollut mitään hurraamista, mutta ehkä niitäkin kuvia sitten joskus voi nostalgisoida.

Koska huonekaverini oli lähtenyt pois, sain viettää viimeisen iltani huoneessani jälleen yksin. Lähinnä pakkasin. Ja ostin lisämatkalaukun, sillä kaikki tavarani eivät mahtuneet yhteen laukkuun. Ja kävin ostamassa viimeiset tuliaiset. Kaverini, joka oli tullut paria viikkoa aiemmin Madridiin opiskelemaan syksyksi, tuli käymään myös. Se toi tullessaan mm. samoja leivoksia, mitä yleensä söin työpaikallani tylsyyteen. Ihan hyvä, sillä olin unohtanut hyvästellä kokonaan karkkiautomaatin sinä päivänä!

Illalla mentiin kämppisten kanssa syömään läheiseen argentiinalaiseen ravintolaan. Siellä saa ihan kivan päivällisen 7 eurolla (sisältää leivän, alkuruoaksi salaatin, pääruoaksi lihan, yhden juoman ja jälkiruoaksi kahvin tai teen). Käytiin siellä kerran aiemminkin, jolloin pääruokani oli lievästi raaka, joten vähän kauhunsekaisin tuntein suostuin lähtemään sinne taas. Onneksi tällä kertaa ne kysyivät, kuinka kypsänä haluamme lihat. Yleensä suosin mediumia, mutta tällä kertaa pelasin varman päälle ja pyysin kypsää. Lopputulos oli aika medium.

Syömisen jälkeen palattiin vähäksi aikaa kotiin hengaamaan (sillä kello oli vielä aika vähän). Puolenyön jälkeen lähdettiin Star Studioon. Epäilin etukäteen, että kämppikseni nihkeilevät tästä tärkeästä ohjelmanumerosta, mutta ne kaikki tulivat kuitenkin mukaan. Tai eivät nyt aivan kaikki, mutta kaikki kivoimmat tyypit, joiden kanssa muutenkin hengasin. Star Studiossa oli kivaa, kuten aina. Tosin lopulta istuin baarin ulkopuolella ja itkin sitä, kuinka en haluaisi lähteä kotiin. Kämppikseni yrittivät sentään lohduttaa minua. Lähdettiin kotiin kuitenkin aika aikaisin, ja joskus kolmen aikaan pääsin jo nukkumaan. Ihan hyvä kyllä, sillä aamulla oli herätys kuudelta.

Kaverini nukkui huoneessani sen yön, sillä sen oma kämppä oli noin 1,5 kilometrin kävelymatkan päässä. Tämäkin oli ihan hyvä, sillä meinasin itse missata herätyskelloni kokonaan. Epäilin alun perin, että aamulla vasta itkisinkin, mutta oli onneksi niin kiireistä, etten sentään enää sortunut siihen. Pakkasin loput kamat, herätin osan kämppiksistä (niiden piti lähteä töihin), hyvästelin kämppiksiä sitä mukaa, kun ne lähtivät töihin, ja loppuja sitten, kun itse lähdin. Lähdin vähän seitsemän jälkeen kotoa, lento lähti klo 10.10. Kaverini auttoi matkalaukkuni ensimmäiseen metroon (kiitos Plaza de Españan lähimmän sisäänkäynnin liukuportaattomuus), ja loppumatkan pärjäilin yksinäni (onneksi loppumatkalla oli liukuportaita).

Olin varannut lentokenttäsähläilyyn pari tuntia, ja ihan hyvin sekin aika meni. Ensin jonotin check-iniin, sitten kävin jossain toisella luukulla maksamassa lisälaukkuni ja jonotin uudestaan check-iniin. Sitten perinteiset turvatarkastukset ja lähtöportin metsästys. Lopulta olin asemissa noin varttia ennen lastauksen aloittamista. Tällä kertaa kyseessä oli suora lento, joten tämän jälkeen ei tarvinnut enää stressailla. Lento kesti 4,5 tuntia (saatiin jopa sämpylä ruoaksi!), jonka jälkeen olin Helsingissä Vantaalla valmiina kohtaamaan Suomen.

Suomeen saapuminen oli jotenkin hämmentävä kokemus. Ihmiset puhuivat suomea. Itse tietenkin puhuin espanjaa, "perdón, perdón, ...". Ihmiset eivät myöskään puhuneet paljon. Laukkujani odotellessa kuulin lähinnä väkinäistä small-talkia "olipas kiva matka, tehdään joskus uudestaan, hehheh" ja joidenkin espanjalaisten vaihtareiden jutustelua. Sain laukkuni, löysin taksijonon ja viiletin kohti vanhempieni kotia. Matkalla alkoi sataa. Illaksi pääsin omaankin kotiini. Olin vähän ihmeissäni kaikesta, joten lähdin lenkille. Juoksin pimeässä sateisessa metsässä. Kaikki tuntui jotenkin absurdilta.

Perjantaina hoitelin kaikkia koulujuttuja. Hain uuden tarran opiskelijakorttiini sekä uuden lukuvuosikalenterin, päivitin matkakorttiini opiskelijastatuksen ja kävin allekirjoittamassa työsopimuksen syksyn kurssiassarointia varten. Kävin myös tutustumassa remontoituun kiltahuoneeseemme. Illaksi menin yhden lukiokaverin tupareihin villiin itä-Helsinkiin. Menomatkalla metrossa kuuntelin, kun kaksi juoppoa haastoivat riitaa keskenään. Kolme kuukautta Madridin metroissa ja sitten minua pelottaa Helsingissä? Tupareissa oli kivaa. Palatessamme, kävelymatkalla kohti Vuosaaren metroasemaa, bongasimme jonkun sammuneen pultsarin ja soitimme poliisit paikalle keräämään sen talteen. Hienoa olla taas Suomessa!

Lauantaina oli yhden kaverin häät. Sunnuntain vietin vanhempieni luona, Maanantaina alkoi koulu. Ja oikestaan vasta maanantain jälkeen olen alkanut tajuta, että oikeasti olen täällä. Ensimmäiset päivät menivät niin kiireellä, etten ehkä pysynyt ihan perässä. Mutta nyt, kun on ollut aikaa ajatellakin, koko Espanja tuntuu niin kaukaiselta. Olin siellä viikko sitten! Mutta silti se tuntuu kuin aivan toiselta elämältä. Vähän katkeroituneena lueskelen entisten kämppisteni Facebook-päivityksiä. Ja ehkä eniten Madridista jäinkin kaipaamaan kämppiksiäni. Se on vähän hassua, että minut vain tunkattiin johonkin kämppään, ja sitten kuitenkin lopulta kämppikseni olivat ainoa perheeni siellä. Vaikka porukka vaihtui jatkuvasti, sama fiilis säilyi. Kiitos Gran Vía 64, oli kivaa. Ehkä Suomessakin on pian taas kivaa. Sitä odotellessa!