El Jardín Secreto

Viimeisenä sunnuntainani Madridissa kävin suomalaisen kaverini kanssa syömässä päivällistä El Jardin Secreto -nimisessä kahvilassa. Kahvila aukesi vissiin klo 18.30, ja oltiin heti kärppinä paikalla. Päivällisen syönti ennen seitsemää on tietenkin erittäin turistihenkistä, mutta ei sitä tässä vaiheessa matkaa enää tarvinnut yrittää esittää autenttista madridilaista.

Kahvila on ilmeisesti parhaiten tunnettu teestään ja suklaakakuistaan, mutta me tosiaan pitkällisen ruokalistan tuijottelun jälkeen päädyimme tilaamaan salaattiannokset ja erikoisia limppareita. Otimme tietenkin sitten hirveän kasan valokuvia itsestämme ja ruoastamme, jottei turististatus vain jäisi kellekään epäselväksi.

El Jardín Secreto on hyvin hehkutettu kaikissa matkaoppaissa, ja ihan kivanoloinen paikka se olikin. Henkilökunta tosin ei olisi voinut olla tympeämpää. Kahvila oli vieläpä auki ensimmäistä viikkoa kesän kiinniolonsa jälkeen, joten olisi voinut ehkä odottaa porukan olevan vielä pirteinä töissä. Mutta ei sitten.

Minun ruokani!

Kaverin ruoka.

Minulla ei ollut hirveän nälkä, joten valkkasin ruoaksi jonkin bretagnelaisen kukkasalaatin. Valintaan saattoi vaikuttaa annoksen nimi, mutta kyllä se vaikuttikin kivalta. Se näyttikin hienolta, mutta tosiaan vähän siltä, että siinä oli pelkkää salaattia ja kukkien terälehtiä. Mutta siellä oli jokin kiva kastike ja kiiviä piilossa, joten oikeasti se oli todella hyvää. Join myös mätsäävästi kiivilimpparia.

Kaverillani oli jokin ruokaisampi salaatti, olisiko ollut nimetty jopa kahvilan mukaan. Söin senkin loppuun, kun kaverini ei jaksanut kaikkea. Olin aika hyvä syömään Espanjassa. Nykyään yritän vähän rajoittaa, etten paisu ihan kaikista vaatteistani ulos... Se on kyllä oikeastaan aika katkera hetki, kun tajuaa, ettei voikaan enää syödä mitä vain, milloin vain ja miten paljon vain ilman, että se myös näkyy jossain. Tähän loppuun onkin ehkä hyvä hetki pitää pieni hiljainen hetki hyvän aineenvaihduntani muistolle ja aloittaa neljännesvuosisadan rajapyykin ylittämisen kriisi.

Ainiin, jätetään kriiseily sittenkin lyhyeen. Eilen minulla tosiaan oli synttärit, ja illalla ex-kämppikseni (ne, jotka yhä asuvat Gran Víalla) soittivat minulle toivottaakseen hyvää syntymäpäivää. Sitten ne huusivat vuorotellen ja yhtäaikaa luuriin sitä, kuinka niillä on ikävä minua (ja että minun ei pitäisi opiskella synttäripäivänäni vaan lähteä johonkin paikalliseen Star Studioon). En saanut noin puolista jutuista mitään selvää, mutta on kiva, että ne vielä muistavat minua. Ja kyllä minullakin on niitä ikävä.

Minä ja limpparini.

Puerta del Sol Revisited

Kun tulin Madridiin, siellä oli vielä hyvin käynnissä toukokuun 15. päivänä alkanut vallankumous. Lähinnä se näkyi Puerta del Solilla, joka muistutti aukion sijasta enemmänkin telttakylää höystettynä banderolleilla ja vallankumoushengellä. Muutaman viikon kuluessa suurin osa mielenosoittajista häipyi hiljalleen pois, mutta keskellä aukiota pysyi silti vankasti pieni telttarykelmä aina elokuulle asti.

Karhu ja mansikkapuu

Elokuun puolessavälissä sitten paikallinen poliisi lopulta kyllästyi vallankumoukseen ja heitti loputkin mielenosoittajat pois. Jonkun viikon verran koko aukio sitten oli aidattuna ja kymmenet poliisit päivystivät sen laitamilla, etteivät mielenosoittajat vain palaa takaisin. Solin metroasemakin oli aina välillä suljettuna. En aluksi oikein tajunnut, miksi juuri siinä vaiheessa - kolmen kuukauden leppoisan telttailun jälkeen - poliisin mitta täyttyi. Sitten muistin, että joku geneerinen paavi oli tulossa vierailulle Madridiin. Ennen paavia toki paikalle tuli noin miljoona katolilaista nuorta turistia ympäri maailmaa. Mielenosoitus oli poissa, mutta tällä kertaa Sol oli viikon verran tupaten täynnä katolilaisia.

Paavin lähdettyä koettikin harvinaislaatuinen tilanne: Puerta del Sol näytti vihdoinkin siltä Puerta del Solilta, mistä olin kuullut ja nähnyt kuvia. Puerta del Sol on vilkas aukio, jossa ihmiset tykkäävät hengailla, muutenkin kuin teltoissa kapinoimassa tai hillittömissä nuorisoryhmissä lippujensa kanssa huutaen. Melkein kolmen kuukauden Madridissa oleskelun jälkeen pääsin siis minäkin lopulta näkemään paikan kunnon turistikuosissa. Ja ihan kiva aukiohan se oli, joskin ikävöin vähän vallankumouksellisia päiviä.

Casa de Correos ja suihkulähde

Kaarle III

Viimeinen päivä ja ensimmäinen viikko

Tasan viikko sitten istuin lentokoneessa. Kolme kuukautta oli kulunut ja oli aika palata kotiin. Eikä sitä oikein tajunnut ennen viimeistä viikkoa, että loppu oli oikeasti lähellä.

Viimeinen päiväni Madridissa oli ihan kiva, ja samalla aika surullinen. Olin vielä keskiviikkona töissä. Aamulla ensimmäiseksi tosin piti käydä sulkemassa pankkitili (ja nostamassa sen sisältö käteisenä, eihän siellä onneksi ollut kuin reilu 1000 euroa). Vein tosin rahat heti turvaan kotiin, aivan uskomattoman turvalliseen vaatekaappiini piiloon. Hyvästelin samalla myös taiwanilaisen huonekaverini, joka oli lähdössä sinä aamuna pois, ja lähdin viimeistä kertaa töihin.

Ensimmäisen kerran sinä päivänä itkin, kun olin hyvästellyt työkaverini, jättänyt kulkukorttini vahtimestarille ja lähtenyt kävelemään yksin kohti metroasemaa. Otin tietenkin paljon valokuvia matkalta kohti metroasemaa, etten vain unohtaisi mitään siltä päivittäiseltä kävelymatkaltani. Maisemissa nyt ei ollut mitään hurraamista, mutta ehkä niitäkin kuvia sitten joskus voi nostalgisoida.

Koska huonekaverini oli lähtenyt pois, sain viettää viimeisen iltani huoneessani jälleen yksin. Lähinnä pakkasin. Ja ostin lisämatkalaukun, sillä kaikki tavarani eivät mahtuneet yhteen laukkuun. Ja kävin ostamassa viimeiset tuliaiset. Kaverini, joka oli tullut paria viikkoa aiemmin Madridiin opiskelemaan syksyksi, tuli käymään myös. Se toi tullessaan mm. samoja leivoksia, mitä yleensä söin työpaikallani tylsyyteen. Ihan hyvä, sillä olin unohtanut hyvästellä kokonaan karkkiautomaatin sinä päivänä!

Illalla mentiin kämppisten kanssa syömään läheiseen argentiinalaiseen ravintolaan. Siellä saa ihan kivan päivällisen 7 eurolla (sisältää leivän, alkuruoaksi salaatin, pääruoaksi lihan, yhden juoman ja jälkiruoaksi kahvin tai teen). Käytiin siellä kerran aiemminkin, jolloin pääruokani oli lievästi raaka, joten vähän kauhunsekaisin tuntein suostuin lähtemään sinne taas. Onneksi tällä kertaa ne kysyivät, kuinka kypsänä haluamme lihat. Yleensä suosin mediumia, mutta tällä kertaa pelasin varman päälle ja pyysin kypsää. Lopputulos oli aika medium.

Syömisen jälkeen palattiin vähäksi aikaa kotiin hengaamaan (sillä kello oli vielä aika vähän). Puolenyön jälkeen lähdettiin Star Studioon. Epäilin etukäteen, että kämppikseni nihkeilevät tästä tärkeästä ohjelmanumerosta, mutta ne kaikki tulivat kuitenkin mukaan. Tai eivät nyt aivan kaikki, mutta kaikki kivoimmat tyypit, joiden kanssa muutenkin hengasin. Star Studiossa oli kivaa, kuten aina. Tosin lopulta istuin baarin ulkopuolella ja itkin sitä, kuinka en haluaisi lähteä kotiin. Kämppikseni yrittivät sentään lohduttaa minua. Lähdettiin kotiin kuitenkin aika aikaisin, ja joskus kolmen aikaan pääsin jo nukkumaan. Ihan hyvä kyllä, sillä aamulla oli herätys kuudelta.

Kaverini nukkui huoneessani sen yön, sillä sen oma kämppä oli noin 1,5 kilometrin kävelymatkan päässä. Tämäkin oli ihan hyvä, sillä meinasin itse missata herätyskelloni kokonaan. Epäilin alun perin, että aamulla vasta itkisinkin, mutta oli onneksi niin kiireistä, etten sentään enää sortunut siihen. Pakkasin loput kamat, herätin osan kämppiksistä (niiden piti lähteä töihin), hyvästelin kämppiksiä sitä mukaa, kun ne lähtivät töihin, ja loppuja sitten, kun itse lähdin. Lähdin vähän seitsemän jälkeen kotoa, lento lähti klo 10.10. Kaverini auttoi matkalaukkuni ensimmäiseen metroon (kiitos Plaza de Españan lähimmän sisäänkäynnin liukuportaattomuus), ja loppumatkan pärjäilin yksinäni (onneksi loppumatkalla oli liukuportaita).

Olin varannut lentokenttäsähläilyyn pari tuntia, ja ihan hyvin sekin aika meni. Ensin jonotin check-iniin, sitten kävin jossain toisella luukulla maksamassa lisälaukkuni ja jonotin uudestaan check-iniin. Sitten perinteiset turvatarkastukset ja lähtöportin metsästys. Lopulta olin asemissa noin varttia ennen lastauksen aloittamista. Tällä kertaa kyseessä oli suora lento, joten tämän jälkeen ei tarvinnut enää stressailla. Lento kesti 4,5 tuntia (saatiin jopa sämpylä ruoaksi!), jonka jälkeen olin Helsingissä Vantaalla valmiina kohtaamaan Suomen.

Suomeen saapuminen oli jotenkin hämmentävä kokemus. Ihmiset puhuivat suomea. Itse tietenkin puhuin espanjaa, "perdón, perdón, ...". Ihmiset eivät myöskään puhuneet paljon. Laukkujani odotellessa kuulin lähinnä väkinäistä small-talkia "olipas kiva matka, tehdään joskus uudestaan, hehheh" ja joidenkin espanjalaisten vaihtareiden jutustelua. Sain laukkuni, löysin taksijonon ja viiletin kohti vanhempieni kotia. Matkalla alkoi sataa. Illaksi pääsin omaankin kotiini. Olin vähän ihmeissäni kaikesta, joten lähdin lenkille. Juoksin pimeässä sateisessa metsässä. Kaikki tuntui jotenkin absurdilta.

Perjantaina hoitelin kaikkia koulujuttuja. Hain uuden tarran opiskelijakorttiini sekä uuden lukuvuosikalenterin, päivitin matkakorttiini opiskelijastatuksen ja kävin allekirjoittamassa työsopimuksen syksyn kurssiassarointia varten. Kävin myös tutustumassa remontoituun kiltahuoneeseemme. Illaksi menin yhden lukiokaverin tupareihin villiin itä-Helsinkiin. Menomatkalla metrossa kuuntelin, kun kaksi juoppoa haastoivat riitaa keskenään. Kolme kuukautta Madridin metroissa ja sitten minua pelottaa Helsingissä? Tupareissa oli kivaa. Palatessamme, kävelymatkalla kohti Vuosaaren metroasemaa, bongasimme jonkun sammuneen pultsarin ja soitimme poliisit paikalle keräämään sen talteen. Hienoa olla taas Suomessa!

Lauantaina oli yhden kaverin häät. Sunnuntain vietin vanhempieni luona, Maanantaina alkoi koulu. Ja oikestaan vasta maanantain jälkeen olen alkanut tajuta, että oikeasti olen täällä. Ensimmäiset päivät menivät niin kiireellä, etten ehkä pysynyt ihan perässä. Mutta nyt, kun on ollut aikaa ajatellakin, koko Espanja tuntuu niin kaukaiselta. Olin siellä viikko sitten! Mutta silti se tuntuu kuin aivan toiselta elämältä. Vähän katkeroituneena lueskelen entisten kämppisteni Facebook-päivityksiä. Ja ehkä eniten Madridista jäinkin kaipaamaan kämppiksiäni. Se on vähän hassua, että minut vain tunkattiin johonkin kämppään, ja sitten kuitenkin lopulta kämppikseni olivat ainoa perheeni siellä. Vaikka porukka vaihtui jatkuvasti, sama fiilis säilyi. Kiitos Gran Vía 64, oli kivaa. Ehkä Suomessakin on pian taas kivaa. Sitä odotellessa!